Ce que je vais raconter de ma première nuit de New York fera sourire les Américains;
aussi bien est-ce dans ce but que je l'écris. Dans un livre du merveilleux Rudyard Kipling,
je me rappelle avoir lu les épouvantes du sauvage Mowgli la première fois qu'il coucha
dans une cabane close: l'impression de sentir un toit au-dessus de sa tête lui devint bientôt
si intolérable, qu'il fut obligé d'aller s'étendre dehors à la belle étoile. Eh bien! J'ai presque
subi cette nuit une petite angoisse analogue, et c'étaient les gratte-ciel, c'étaient les grandes
lettres réclames au-dessus de moi, c'étaient les grands tonneaux rouges montés sur leurs
échasses de fonte; trop de choses en l'air, vraiment, pas assez de calme là-haut. Et puis, ces
six millions d'êtres humains tassés alentour, ce foisonnement de monde, cette superposition à
outrance oppressaient mon sommeil. Oh! Les gratte-ciel, déformés et allongés en rêve! Un en
particulier (celui du trust des caoutchoucs, si je ne m'abuse), un qui surgit là très proche, un
tout en marbre qui doit être d'un poids à faire frémir! Il m'écrasait comme une surcharge, et
parfois quelque hallucination me le montrait incliné et croulant...
C'est dimanche aujourd'hui; le matin se lève dans une brume lourde et moite; il fera une
des chaudes journées de cette saison automnale qu'on appelle ici «l'été indien». Sur New
York pèse la torpeur des dimanches anglais et, dans les avenues, les voitures électriques
ont consenti une trêve d'agitation. Rien à faire, les théâtres chôment et demain seulement je
pourrai commencer à suivre les répétitions du drame qui m'a amené en Amérique. Mais dans
le voisinage, tout près, il y a Central Park, que j'aperçois par ma fenêtre, avec ses arbres déjà
effeuillés; j'irai donc là, chercher un peu d'air et de paix. | Se, minkä tulen kertomaan ensimmäisestä yöstäni New Yorkissa, saa amerikkalaiset hymyilemään; samoin on tarkoitus, kun kirjoitan. Erinomaisen Rudyard Kiplingin kirjasta muistan lukeneeni alkuasukas Mowglin kauheuksista ensimmäisen kerran, kun hän nukkui suljetussa hökkelissä: vaikutelmassa tuntea katto hänen päänsä yläpuolella, joka pian on niin kestämätön, että hänen täytyy laajentaa elintilaansa taivasalle. Ja niinpä - minä melkein kärsin tuona yönä pienoisen ahdistuksen analogian, jota pilvenpiirtäjät, yläpuolellani olevat suuret mainoskirjaimet ja suuret punaiset, valuraudasta nousseet tynnyrit olivat; liikaa asioita ilmassa, todella, eikä tarpeeksi yläilmassa rauhaa. Ja sitten ne kuusi miljoonaa ihmisolentoa sullottuina ympärillä, se ihmispaljous, koko se asetelma kaikkea liiallisuutta ahdisti unensaantia. Ja voi, pilvenpiirtäjät, muotoväärät liudentuneina uneen. Yksi erityinen (se kumitrustin osakas, jollen itseäni soimaa), yksi, joka katkeaa läheisyyteen, yksi täyttä marmoria painonsa verran vavahduttava! Se musersi minut kuin ylipaino ja erään kerran joku hallusinaatio näytti minulle sen taipuneena ja sortumassa... Tänään on sunnuntai; aamu nousee raskaaseen ja kosteaan usvaan. Tulee päivä kuumista syysjakson päivistä, joita täällä kutsutaan intiaanikesäksi. Englantilaisten sunnuntaitten kaltainen horros laskeutuu New Yorkin ylle, kaduille, ja sähköautot ovat sopineet kiihdyttämisen tauon. Ei mitään tekemistä, teatterit työttöminä ja vain minä voin alkaa näytelmäharjoitusten seuraamisen - sen, joka toi minut Amerikkaan. Mutta aivan naapurustossa, ihan lähellä Central Park, jonka voin havaita ikkunastani, puineen jo lehtisineen; sinne siis, menen etsimään vähää ilmaa ja rauhaa. |